Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne mitään. Miksi? En oikeastaan ole varma. Jotenkin ajattelin, että edellisestä merkinnästä olisi korkeintaan vuosi aikaa, mutta siitähän on melkein kaksi vuotta! Silloin kirjoitin uusista lääkkeistä, jotka olin saanut ja joiden suhteen minulla oli isoja odotuksia. Odotukset pitkälti täyttyivätkin. Vetämättömyys ei vaivaa minua enää samalla tavalla kuin ennen. Olen työkykyinen, itse asiassa minulla menee töissä todella hyvin. Vapaa-ajallakin olen toimeliaampi, ja pakottavaa tarvetta ottaa päiväunet esiintyy enää harvoin. Vaikka elämänlaatuni on parantunut, en silti voi sanoa olevani täysin ok. Tuntuu esimerkiksi, että aiemmat kokemukseni ovat tehneet minut herkäksi työuupumukselle, ja minun pitää olla koko ajan valppaana, etten kuormitu liikaa. Uupumus ei välttämättä enää oireile väsymyksenä, mutta muita tyypillisiä oireita alkaa ilmetä nopeastikin: tunteiden hallitsemattomuutta, riittämättömyyden tunteita ja kyynisyyttä. Muutenkin ahdistus on epämääräisempää. Fyysisesti olo saattaa olla pirteä, mutta mieltä kalvaa epäily, että jokin ei ole kohdallaan. Kehoni myös ylivirittyy helposti, ja silloin tuntuu, että jos nyt räjähtäisin, niin mitään ei jäisi jäljelle, koska olen pelkkää tyhjyyttä. Kuluneen kahden vuoden aikana olen lukenut paljon kirjoja. Valitettavasti monet olen jo unohtanut (varmaan syystäkin), mutta joitakin mieleenpainuviakin on päätynyt käsiini. Yksi tällainen on Natalia Ginzburgin È stato cosi, jonka luin englanninkielisenä käännöksenä (The Dry Heart). Teoksen päähenkilö kiintyy mieheen, joka antaa hänelle huomiota mutta ei ole rakastunut häneen. Miehen ristiriitaiset signaalit kiusaavat päähenkilöä, eikä naimisiin meno ja lapsen saaminen tuo toivottua selkeyttä. Toisaalta päähenkilö ei meinaa päästä selville omistakaan tunteista tai valintojensa takana vaikuttavista motiiveista. Kuten hän toistuvasti sanoo: on vaikea tietää, mitä sisällämme on.
Minulla oli pari viikkoa sitten psykiatrin vastaanotto, joita minulla säännöllisin väliajoin on, koska joudun syömään mielialalääkkeitä. Kuvailtuani olotilaani psykiatri ehdotti joitakin muutoksia lääkitykseeni. Vaikka olen pystynyt elämään ns. normaalia elämää (eli täyttämään veronmaksajan velvollisuuteni ja näyttäytymään kodin ulkopuolella silloin tällöin), olen kärsinyt pitkään tietynlaisesta vetämättömyydestä. On ollut vastenmielistä tarttua kiinnostaviinkaan asioihin, mikä taas on lisännyt ahdistusta, kun aika kuluu ja mitään ei saa aikaiseksi. Aloitin myös yleiseen ahdistuneisuushäiriöön keskittyvän nettiterapian, josta on ilmeisesti saatu ihan hyviä tuloksia. Vielä en ole havainnut olotilassani suuria muutoksia, mutta olen toiveikas sen suhteen, että nämä muutokset tulevat parantamaan elämääni tästä eteenpäin. Väsymykselle menetetyille vuosille ei voi enää mitään, joten niitä on turha murehtia.
Olen kuunnellut viime aikoina ilmestyneitä kirjailijaelämäkertoja. Sini Silverin Timo K. Mukan elämäkerta Miltä männystä tuntuu olla mänty oli kiinnostava, vaikka yksi keskeisistä juonteista olikin osoittaa virheelliseksi Erno Paasilinnan luoma kuva railakasta taiteilijaelämää viettävästä kirjailijasta - tavallaan siis tehdä Mukasta tylsempi tai ainakin tavallisempi kuin mitä Paasilinna antoi ymmärtää. Mukka julkaisi esikoisteoksensa 19-vuotiaana. Sitä ennen hän oli käynyt vuoden ajan Ateneumin taidekoulua ja tavannut siellä tulevan vaimonsa Tuulan. Mukan elämä tiivistyi kirjoittamiseen, perhe-elämään ja äärimmäiseen köyhyyteen. Viimeksi mainittu oli rankkaa kuunneltavaa. Rahaa sai kerjätä kustantamolta, kun lyhyet apurahapätkät eivät meinanneet riittää vuokraan tai muihin välttämättömiin elinkustannuksiin. Mitään yllättävää Mukan elämäkerrasta ei kuitenkaan noussut, paitsi ehkä juorulehtien röyhkeät kirjoitukset ja niiden aiheuttama stressi kirjailijalle. Mutta kuten sanottu, mielenkiinnolla kuuntelin kirjan ja aion kaivaa ainakin Maa on syntinen laulu -romaanin kirjahyllystä. Sirkka Turkan elämänvaiheet sen sijaan yllättivät. Hänen elämäkertansa, Tähti kuuttomassa yössä, on kirjoittanut Ulla Janhonen. En juuri tuntenut Turkkaa tai hänen tuotantoaan entuudestaan, mutta ei hänen elämänsä silti tavallinen kirjailijaelämäkerta ole. Nuorena Turkka ei ollut kiinnostunut koulunkäynnistä, edes ainekirjoituksesta. Sen sijaan hän rakasti eläimiä ja teki muiden töiden ohella töitä hevostalleilla, opiskeli hetken aikaa karjakoksi ja kävi hevostalouskoulun. Eläimet ja erityisesti koirat olivat hänelle tärkeitä. Hän suoritti humanististen tieteiden kandidaatin, mutta käsittääkseni opinnot eivät olleet hänelle erityisen merkityksellisiä. Kotimaisen kirjallisuuden oppiainetta hän piti vähän hölmönä. Silti hänestä tuli runoilija. Eläimet tietenkin ovat keskeisiä hänen teoksissaan. Kirjahyllyssämme on myös Sirkka Turkan kootut runot, mutta jostain syystä olen korkeintaan vähän selaillut sitä. Asia täytyy korjata.
❦ Kaikki tekstit arkistossa →